Meidän elämää-blogissa seurataan asukkaiden elämää iloineen ja suruineen.
Avaan verhot ja siristän katsettani auringossa, valo paljastaa tahrat ikkunassa. Erityisesti tänä aamuna ne tuntuvat kuin huutavan, että täällä on eletty ja kasvettu, rakastettu ja riidelty. Vuodet tässä kodissa ovat menneet hujauksessa.
”Tätä kai vanhemmuus on,
pikkuhiljaa irti päästämistä
ja luottamista siihen,
että lapsen omat
siivet alkavat kantaa.”
Katselen keittiönpöydän äärellä istuvaa tytärtäni, joka näyttää yhtä aikaa niin pieneltä ja suurelta. Jos kesä meni nopeasti, niin niin on mennyt myös aika synnytyslaitokselta tähän päivään, jossa Lyyli aloittaa koulutiensä. Sydän on koko pikkuisen syrjällään, tuntuu hurjalta päästää tuo pellavapää yksin liikenteeseen. Tekisi mieli sitoa hänen kengännauhansa ja pyyhkiä suu, vaikka tiedänkin sisimmässäni, että ei enää tarvitse. Tätä kai vanhemmuus on, pikkuhiljaa irti päästämistä ja luottamista siihen, että lapsen omat siivet alkavat kantaa. Onneksi meillä on turvallinen ja sopivan lyhyt koulumatka.
Marko on ärsyttävän rauhallinen, mutta sellainen peruskallio hän on aina. Vitseillään keventää tunnelmaa, kun näkee, että alan herkistelemään. Miksi ajatukseni laukkaavat jo rippijuhliin ja siihen, että kohta lapsi muuttaa pois kotoa. Otan kupin kahvia ja maadotan ajatukseni tähän päivään. Kaikki menee varmasti tosi hyvin, sanon eniten itselleni.
Lyyli on intoa täynnä ja se rauhoittaa mieltäni. Hän sujauttaa penaalin uuteen reppuunsa, joka näyttää hänen selässään valtavalta. Hiukset kihartuvat kuten aina ennenkin, mutta jotain uutta hänen olemuksessaan on. Hänen hymyynsä sekoittuu sopivasti jännitystä, itsevarmuutta ja iloa.
”Älä kaadu portaissa!”, huudahdan, kun Lyyli juoksee rappukäytävässä. Markon katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, stressaan varmasti ihan liikaa. Saatamme Lyylin matkaan ja tunnen, kuinka kurkkuun nousee palanen. Pärjääthän varmasti, muista katsoa autot, ole aina juuri tuollainen, kun olet!
”Näiden lasten kanssa on vietetty
omalla pihalla satoja tunteja.
Tiedän sydämessäni,
että he pärjäävät kyllä.”
Naapurin alakoululaiset lähtevät samaan aikaan. Kolmosluokkalainen Oona nappaa Lyylin mukaan porukkaan ja tytöt hyppelevät innoissaan kohti koulua. Näiden lasten kanssa on vietetty omalla pihalla satoja tunteja. Tiedän sydämessäni, että he pärjäävät kyllä.
Iltapäivällä kotiin palaa onnellinen koululainen. Läksyjäkin tuli ja ne pitää saada tehdä heti! Lyylin huoneessa on uusi koulupöytä, mutta istumme keittiönpöydän ääreen. Meidän elämässä kääntyi tänään uusi luku. Nyt on jo vankka luotto, että tästä tarinasta tulee hyvä.
